PALJONKO ON KAIKKI

Jouduin juoppokuskiksi kaverinkaverille. Apukuskin penkillä käytiin painia karhun kanssa. Kontiolta vääntyi niska nurin ja sisältö valui parilla hörpyllä voittajan kurkusta alas. Karhu perkele! Päälle lipsahti vielä hento röyhtäisy.

Seuraavaksi odotin yksinpuhelua kuinka nuorempana tuli hypättyä kolmiloikkaa viisitoista metriä puukengät jalassa, tai Joutsan joutopäiviltä saavutetusta kädenvääntömestaruudesta. Kuulematta jäivät kaikki sankariteot. Keskustelunavaukseksi tuli kysymys vaelluksesta. Missä olen käynyt, milloin ja millaisella porukalla. Sitten vasta tuli miehen oma tarina.
Kolme päivää olivat pitäneet soputeltassa sadetta tunturin kupeessa, isä, äiti, poika ja tytär. Musta-Pekka pelikortit oli pelattu nilelle. Näkkileipä oli kostunut ruispuuroksi ja pissareissut pikajuoksuksi. Hermot oli jokaisella vedetty viulunkielelle ja teltassa oli yhtä synkkä tunnelma kuin Lapin taivaalla. Perheen äiti, kyytiläiseni vaimo, oli avannut teltan oviaukon ja sanonut yhden lauseen.
Keskeytän hetkeksi, sillä niin teki matkalaisenikin. Ihmettelin taukoa ja katsoin miestä. Pisara valui poskipäältä ja tipahti takin rintamukseen. Vaikka miehen verisuonissa promillet törmäilivät toisiinsa, en usko että kyseessä oli vain humalaan verhoiltua tunteikkuutta. Tiesin hänen vaimonsa sairastavan vakavasti. Ääni väristen mies jatkoi:
Vaimo avasi teltan oviaukon ja katsoi pohjoisen synkkää taivasta ja sitten taas lapsia ja miestään. "Meillä on tässä kaikki". Meillä on tässä kaikki, kadehdittavan kauniisti sanottu. Äiti oli päässyt vaelluksen ytimeen. Hän ei syyttänyt ketään kaikesta surkeudesta, hän oli onnellinen siitä mitä hänellä oli, lapset, mies, näkkileipää ja vuotava teltta pohjoisen kurjuutta itkevän taivaan alla. Hänellä oli kaikki se mitä ihminen tarvitsee onneen. Ihan kaikki!