RUSKA KILJUI RIEMUSTA

Moottorin ääni kuului etäältä. Ensin se oli vain lehtien suhinaa puissa, sitten tasaista sudenkorennon värinää ja lopulta ilmiselvä Evinrude tai Johnson. Istuin rinkan vieressä, paidan olin vaihtanut kuivaan ja märän sullonut muun likapyykin joukkoon muovipussiin. Lippalakki oli heilahtanut takaraivolle ja heinänkorsi keinui suupielessä. Oli jätkämäinen olo. Olisi voinut olla vähän pettynytkin, mutta ei jätkä semmoista ajatellut. Tahtoa oli, mutta voimat loppuivat. Oli siinä viisauttakin mukana. Kun ihminen pannaan kovan eteen, niin pystyyhän se, mutta onko semmoisessa pystymisessä järkeä. Ei ole.

Morgamviipus oli muuttunut Ravadasjärveen, erämaa kansallispuistoksi ja pyhiinvaellus luontoretkeksi. Muutaman päivän olimme maistelleet erämaan hiljaisuutta. Nyt olivat taas polttopuut talon puolesta ja polku valmiiksi tallattua. Hyvä sitä oli kävellä, silmiä lepuuttaa ja huokailla ihmisen pienuutta. Jos luonto olisi Alvar Aallon suunnittelema, olisi siitä jouduttu pulittamaan penni poikineen. Oranssit täplät oli ihminen piirtänyt puiden kylkiin polun merkiksi, kaikki muu tuli siltä joka oli vaivautunut niin syrjäiseen kolkkaan luontoa suunnittelemaan. Hyvän työn oli tehnyt, oikeinkin hyvän.

Istuin veneen peräpenkille. Hertta viritti hihnansa basson kieleksi. Käytin voimaa, järkipuhe ei auttanut. Lopulta se alistui kohtaloonsa ja painui jalkojeni juureen makaamaan. Ravadasjärvi kiilsi tyyneyttään, vene leikkasi viillon sen pintaan ja levitti viuhkaa kohti molempia rantoja. Ruska kiljui riemusta Lemmenjoen puissa. Väsymys alkoi hiljalleen hakeutua asemiin, vielä ei ollut nukkumisen aika mutta vähän sai jo antaa periksi.